Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.
Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa — pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin — eräissä jonkun vanhuuttaan kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut, kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"
Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta, niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.
Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta…"
Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin, talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi, vaan sanoi:
"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"
Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.
Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.
Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten, tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä vaatteita huuhtomassa.
Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa täynnä.