Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin poliisiputkassa.
Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon poliisiputkaan.
Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.
Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.
Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se suinkaan kunnan kukkaroa rasita.
Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".
Kuvat olivat silloin jo valmiina.
Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.
Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.
Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää savua, ennenkuin viitsi vastata: