"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin…"
"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.
Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa, jolle luukusta alas painuessaan sanoi:
"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset. — He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."
Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:
"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"
"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.
"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt yhtäpäätä."
"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."
Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.