Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus luurankoja.
Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.
Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.
Ne olivat puhtaat ja kauniit.
Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo koristeena kirjoituspöydällään.
Se oli asetettu kirjojen päälle.
Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.
Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot — lahjoittaa niistä toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen itse.
Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.
Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti. Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä. Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille löytöään: