— Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille, läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.
— Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.
— Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla — Minä en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.
— Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu rauhallisesti. — Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja, osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta, sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.
— Sinä olit silloin yksin?
— Ihan yksin.
— Etkä mitään muuta tiedä?
— En näistä.
— Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?
— Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.