— Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. — Voihan olla, että ne ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.
Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken. Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja sitä varten hän sanoi näin:
— On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.
Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.
Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: Vittorio Emanuele II Re d'Italia ja toisessa: Alfonso XII por la gracia de Dios — Rey … de España. — Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut pois kirjaimia.
Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä — silmän ja korvan väliin.
— Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.
Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli, kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen pykälään rahan pinnassa — omituisessa paikassa tosin — kuninkaan ohimossa — ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin hänen oma syntymävuotensa — ja antoi näin johtaa itsensä pois pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. — Hän ihmetteli, miksi hän silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!
Niin se kävi.
Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän sanoi Kallulle: