Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia, nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi, ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa, hölmö"! —
Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli olevinaan — Hemman mieliksi.
Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.
Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan, tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.
Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.
Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:
— Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni, tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies souti. No — soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi: "Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua! Menkää helvettiin!" — Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa. Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö, että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit, että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan — muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" — Heh heh heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata jälleen satamaan.
Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.
Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa päivällisenkin.
Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin, ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija, ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran, pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty usein ja hyvällä menestyksellä.