Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni, miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen, souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.
Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.
Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti, ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.
Kerrotaan — kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen — että Hemman suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja leivottiin liian usein vehnästä!
Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!
Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua, ei ruokavarastojen kimppuun — ennen merellä, varsinkin kokkeina olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin — vaan kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi, meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.
Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle, hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa: lokkeja, nuoria ja purjeita.
Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita, neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:
— Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen valua tavallista alemmaksi:
— Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut nojaten molemmin käsin kaiteeseen: