— Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on! Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!
Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson, otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä, lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. — "Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" — Ne kyllä vääristelivät ja kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat, peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään! Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt! Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta jälkeä! Niin — kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää kuunnella, peräti ilkeää.
Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa tästä paraatista lukien.
Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.
Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta, ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään, rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin, että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. — Niihin aikoihin kävi Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään — etenkin sunnuntaisin — katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina- ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!
Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä mitään perää?… — Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" — "On, itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai tästä! Muuttaakos se asiaa!"
"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana, yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.
— Kylässä hokevat…
— No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!
— Kyllä minä hankin todistajatkin…