Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi kultiaan mereen.
Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä — olihan yö aivan tyyni — ja miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen. Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.
* * * * *
Pari tuntia on kulunut.
Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.
Mieliala on korkealla.
Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.
On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi
"Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:
— Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni. Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu päätökseni.
* * * * *