Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.
Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.
Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.
Useat illat tuntuivat loppumattomilta.
Kello löi.
Mitä se löikään — vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin kokonainen ihmisikä.
— Miina hoi!
— No — mikäs on hätänä?
— Minulla on niin peiakkaan ikävä.
— Vai niin. Minulla ei ole.