Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana — valkea pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on — puhelevat toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on pantu pystyyn.
Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.
— Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on, vaikka olet paljon lukenut?
— Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.
— Sankarius — niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä Lounatriviä?
— Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.
— Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla, laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on kysymys — ymmärräthän.
— Ymmärrän, ymmärrän.
— Minä olin yksi niitä sankareita!
— Mitä sinä sitten teit?