— Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset upseerit, ylimmästä alimpaan — itse amiraalikin kävi kerran voimiaan koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla — kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan sekaisin — koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa. Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen, että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle yrjönristiä. — Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius — venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle. Terveydekses!
— Terveydekses! —
Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.
Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa, alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja hitaasti solua tuoliltaan permannolle.
Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin — ja kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri, virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa, ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu makuupaikka.
Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:
— Ne — tullimiehet ymmärrätkö sinä…
Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.
— Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat — aloittavat — aloittavat — syntisen — ur — uransa — varkaina ja merirosvoina — ja — päättävät sen. — — Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei! Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!
Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan, huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.