Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:
Isä Markus poika Markus pojan poika Markus Aleksanteri.
Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa, Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja. Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti, pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei tullut sanottua äidille hyvästi — no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen, kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä. Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen — äidin piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita, joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! — Kukapa sen tietää — voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei! Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään. Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana, isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut — teatteriin. Eräänä talvena vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa, mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen, ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista — kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää pitkää matkaa.
Hänen äitinsä ajatteli toisin.
Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä kauemmin — hän tahtoi niin.
Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten pakinoille — ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian puheli:
— Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi kuin oma veli! Minä moitin teitä — suokaa anteeksi. — Miks'ei minulle ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa, vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle — ei! Ei totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen istuttava konttoripöydän takana. — Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä! Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. — No niin, rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni, olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!
Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin, paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja tutkinnoista — katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa — ja lähetettiin seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta — onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa kuuluu — sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta, sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran, saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen — pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"
Kuinka lienee ollut asia!
Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin, vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen, voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa, kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka! Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin, ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen: nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys. Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle, joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa, teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia, antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä iloja kumpaakaan — enemmän kuin paluutietäkään — enää löytämättä.