— Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme lähtee — eikö niin!
— Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.
— Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta — ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset kummituksia pelänne — ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa! Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!
— Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään, rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:
— Olettepa te aika mestari!
Sen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.
Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.
Kukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.
Hän oli jo tuolla kaukana.
Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä — sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja — kuka hänen tiesi — eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat soutaa etelään päin.