— Oi kuinka kaunis päivä!
— Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.
— Sinäkö?! Sinäkö runoilit!
— Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa, tuli päähäni nämä säkeet:
Käännymme poispäin auringosta -
syys lähenee,
mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle "lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita sanoja. Siihen se loppui. — Viime päivinä — kun kesävieraat yksi toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea. Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea — niin — kolme talvea ja tuli mielipuoleksi — sielu läksi paremmille maille, väkisin, ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois. Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn myrskyjen ja talven —
Markus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.
Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana hän kääntyi selin ja katseli merelle.
Syntyi pitkä vaitiolo.
Suuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.