Katsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: "Nuo eivät enää mitään voi." Sitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat näkyvissä.
Kun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat ajatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut itsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli kuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota olisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: "Ne eivät enää mitään voi!"
Hän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä aina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan kuin uni tuli: "Ne eivät enää mitään voi!" Hän hoki sitä uudestaan ja uudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna ja sanoi: "Mitäs ihmettä tämä on?!", ja viskasi luun uuniin.
Kun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan selvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa. Vallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä, katseli kalloja ja hoki niille: "Ne eivät enää mitään voi!", moneen kertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. — Joskus hän kuvitteli, että "jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin ja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei olisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa voimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi samalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa."
Mutta hätä keinon keksii!
Hän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti enträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:
"Jos tällä ketä isketty on,
hän ainiaan on voimaton!"
niin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua yönsä sikeässä unessa.
Jotain turvaa täytyi olla!
Hän piti siitä lähtien enträyskirvestä mukanaan myös purjehdusmatkoilla.