Perämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat kannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta. Kummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin puolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät he nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.
Jahti purjehti myötätuulta.
Kaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa aallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki ohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi lensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan eivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen mereen.
Taistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin valtoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan kaaduttua.
Vallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman silmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä kamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi näkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja alkoi uida jahdin jälkeen.
Hän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei voittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että tuskin päätä näkyi tyynellä merellä.
Kuu paistoi kirkkaasti.
Vain silloin tällöin joku pilvi kulki sen yli.
Kuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan laineen harjalle.
Ilokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin kääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa myötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.