Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin, taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt jo vuosia sitten kuolleen miehen talo — koko perhe oli kuollut sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla, saarelaisvallesmannien asuntona.

Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty. Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla, josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama, kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä. Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha, ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä, ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh — ei se niinkään satulinna sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina, etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina, aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan, joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian — mikäli hän sitä tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon, asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät, on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen, mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen kylpyhuoneen — omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone — keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla oli koirankoppi.

Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto. Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen. Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan — oli ollut lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen, jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. — Niin tuli ja jäi piano taloon.

Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut, niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä — sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista, jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista, joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin syysiltana, iltahämärissä:

Markus oli yksin kotona.

Ilma oli tyyni ja lämmin.

Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.

Kuu valaisi merta ja taivasta.

Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.

Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun valo leimahteli lehden pinnalta.