— Jaaha. — Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?
— Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää, ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.
— Tämä taitaa olla vähän sekava asia —
— Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises huonetta." — Lähimmäises — niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin, eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!
— Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.
— Et mitään!? Herra hoija varjel!
— En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista — enkä teidän asioistannekaan — mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän teille sitten sanan.
— No sitten tuot noin — jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun asiani, niin kyllä minä muistan.
Kun Jyrin Annastiina oli mennyt — ennen lähtöään hän vielä jutteli puolisen tuntia oman perheensä vaiheista — syventyi Markus jälleen pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden paperikoriin.
Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.