— Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä päälleni ota!
Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen: "Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja miellyttävältä.
Markus käveli rantaan.
Meri oli tyyni.
Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.
Rannassa kohahteli ummikas.
Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.
Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.
Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran, yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana. Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.
Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja. Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen, valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.