Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.
Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.
Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta — yö oli nimittäin lauhkea ja lämmin — miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua, mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin, tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat uniksi ja hän alkoi kuorsata.
— Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi
Kallu nauraen.
— Höö — mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!
Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli Pokko.
Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa, mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle, tuulensuojaan.
Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:
— Jokos ollaan perillä?
— Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.