Niin niin.
Maailma on pahempi kuin luullaankaan!
Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni, mutta näki hän hommailla siellä sittenkin — järjestellä tyhjiä silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä. Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman tulta!" —
Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen — ihan kuin ennen hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon, purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala sellaiseen paikkaan joutumasta — vai mitä Kallu?" — Niin ne sitten puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.
Ei auta!
Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!
Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!
Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä useampia anojia.
Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi perämiehen virkaa.
Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.