Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä Viirin miehet häntä vainoavat.
Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.
Kuu paistaa tupaan.
Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä kammottavammaksi.
Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla kuin Siiriin Pokko ja ne muut.
— Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen manaa, eikä saa yön rauhaa!
Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin — nytkin kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.
Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin mitä hyvänsä.
Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan, oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.
Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.