Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja päivänpaiste ne valaissut.
Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!
Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti läpi Pelto-Kallunkin.
Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin läheltä!
Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!
Ei mitään merkkiä missään enää.
Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!
Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt — samoin heidän ihonsa ja lihansa.
Ei mitään ole enää.
Kaikki on mennyt ohi.