Kului tunti ja toinenkin.
Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan — talossa muka ei oltu koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen. Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen koko työn.
Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi loukkaantunut.
— Hyi kun olet ilkeä!
— Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;
— Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.
— Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä vasta taitoa tarvitaankin! — No mitäs siihen sanot?
— Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.
Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.
— Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.