— Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha. Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan — ihan maan tasalle, ja vielä alemma — aivan maan sisään. Et usko, kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se, että minun täytyi sinua inhota — mutta eihän se ollut minun syyni. — Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.
— Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?
— Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa. Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.
— Pilkkaa?!
— Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa! Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!
— Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.
— Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. — Sinä olet hullu!
— Minä en ymmärrä — —
— Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että — että minä olisin voinut käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut. Silkki on melkein sama asia kuin kihlat — ja onkin sama asia — — ja jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa kuin — kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin — löylynlyömä…!
— Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista…