— Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan minä toimeen maailmassa muuallakin. — Voi voi! — Voi voi, hyvä isäntä, lupaanhan minä ilmankin!
— No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse hyvällä mielellä ota. — No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!
— Ei penniäkään enempää. — Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!
— Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. — Ymmärräthän sinä itsekin, ettei sinun enää sovi jäädä tänne meille.
Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua kotiansa kohti kirkonkylään päin.
Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja rantakallioiden.
Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin tapaavansa vastaantulijoita.
Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä, mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava usein kivelle lepäämään.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,
josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,
Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi
Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.
Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.