Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren nokan ympärillä ja vinkuivat.
Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota ihminen ei ymmärtänyt.
Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.
Ne etsivät ruokaa poikasilleen.
Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet mitään hänen olemassaolostaan.
Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.
Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.
Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen.
Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen, kanervat sinipunaisine kukkineen — ja harmaa jäkälä kalliossa — ne eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.
Ja kiitishaukat!