Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.
Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.
Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin iso soikea peili.
Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"
Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.
Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan, maan ja meren.
Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin virkistivät.
Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi jatkaa matkaansa.
Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.
Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.