Juuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.
Heillä oli edessään runsas tunnin soutu.
Oli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.
He soutivat ääneti.
Heillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan. Alussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin hänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.
Sen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita, nimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua rannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.
Hän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli puhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi oli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään nimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi keväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.
Helkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan kanssa, ajatteli Juuso. — Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia viinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi salakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on herra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun etujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!
Juusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he jo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. "Ja nytpä sitä vasta yritetäänkin!" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.
Sitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia, jotka saattoivat hänet alakuloiseksi.