* * * * *
Kello kahdeksan seuraavana aamuna — silloin oli sunnuntai — saapui
Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.
— Hyvää huomenta taloon!
— Jumal'antakoon! — Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et saanut sanaa suustasi.
— Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi koko asian.
— No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille. Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.
Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän sanoi:
— Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!
Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha, jaaha — vainiin, vainiin!" — lausuen lopuksi:
— Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.
Kukin aikanaan, kukin aikanaan!