Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:
— Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella toista ja olla toisen käskettävänä.
Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin. Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut, ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa, lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.
Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän oli sairas.
— Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi hätääntyneenä äiti.
Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.
Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla, milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.
Hän vain kulki ja ajatteli.
Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan ei myöskään moittinut häntä.
Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin pyhimystä.