Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi ainoa ajatus — tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä hirtti itsensä oman porstuansa orteen.
Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä köpötteli vaivalloisesti kepin varassa — viime viikot olivat häntäkin paljon heikentäneet — ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.
Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun. Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.
Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.
Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.
Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan, kaivolle, portille ja navettaan.
Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi. Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä vettäpitäviä.
IX.
LAIVAOSAKKEET.
Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.