Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.
Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa, valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään. Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun ja pelon vallassa.
Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.
Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan. Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen. Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen, vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja — nälästä. Voi kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. — Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut uskoa, että niin todellisuudessa oli. — Minkä sille mahtaa, että maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset, Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui paikalleen Juuson viereen.
— Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. — Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin — ja sen vielä piti tapahtua juuri tällä hetkellä!
— Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä, vanha Hinterikki. — Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa. — No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan kuin meillä syötävää on.
Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin — ja uskoisi noin!"
Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:
— Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!
— En minä voi olla lähtemättä.