Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.
Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.
Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.
Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.
— Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.
— Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!" Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte? Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!" — Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin. Kirjoita siis näin:
"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt miltei lopussa — ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä, ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä — siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu. Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. — Niin, jos Jumala tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään, mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa seuraavan postin mukana. — Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis pitää tapahtua."
Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.
Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut mitään. Silloin Hinterikki sanoi:
— Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä. Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.