— Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen! Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!
Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.
Taivas oli tähtikirkas.
Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.
Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin tällöin kolahdellen.
Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan jäähän.
Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja vauhtiaan hiljentämättä.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen pituutta länteen ja itään.
— No, — kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö? kysyi Hinterikki.
— Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet purkautua länteen päin.