— Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!
— Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.
— Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!
Ajettiin tunnin aika itäänpäin.
Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan hevosen korvien ohi.
Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.
Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään. Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.
Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.
Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.
— No, mitäs näkyy? kysyi isä.