— Pahaa näkyy, vastasi poika.
— Yhäkö itäänpäin?
— Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään — ooi oi — tuonne noin kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä vain lounaaseen ja hiton pian!
— No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että hevonen jaksaa hypätä siitä yli.
— Turha vaiva!
— Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.
— Hevosineen päivineenkö?
— No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai Haminaan — mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa. Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.
Juuso vihelsi pitkään.
— Mitä sinä vihellät?