— Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!
— Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja ja vetänyt vielä haapiota mukanani.
— Olethan sinä — kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput niinkuin muutkin ihmiset. — Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä, mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä. Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei! Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.
Juuso seisoi yhä ja tähysteli.
— Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.
Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.
— Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.
Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.
— Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa ollaan kuin ollaankin. — No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin päin!" — No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä! Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.
Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.