Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.
Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella, että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"
Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin liian hienoja — vain kuninkaiden saleihin soveliaita.
Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva, kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:
— Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? — Jaa, onhan teälä! Paljoko ne maksaisivat?
— Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta kuusisataa.
— Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?
— Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.
Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu suipistuneena, lausuen:
— Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo sieltä.