Hän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. Myrsky
Pohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! —
Hän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:
— Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi…
— Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian vanhoja jo olemme, piru vie! — Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin! Tjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata kohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet suusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään. Mies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä valmiiksi kuolintelakalle. — Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt kun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta enää ole kalastajaksi — eikä kai luontosikaan siihen taipuisi — laivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi — etkä kohtapuoleen mihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä — no, verkoillahan hekin kyllä voivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä kotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?
— Ei ole.
— No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä tässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten kaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa summaa rahaa löytynyt?
— Kolmesataa.
— Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.
— Ei ole.
— Se kai kului hautajaiskustannuksiin?
— No, melkein.