— No hyvä on. Minä menen taas. — Kuulehan!
— No?
— Sinä olit ennen ukkomies?
— Niin olin.
— Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua. Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet? Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen: Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni — ja kulkee vieläkin — ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa — vai mitä? — No, ja jos olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! — Kiitos! — Nyt minä taas menen.
Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.
Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli seitsemänkymmenen vuotiaita.
He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.
Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille — Mikkoa siksi, että hän jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi. Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"
Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.