Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa ja ansaitsee siten ruokansa.
Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan, etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa itämyrsky täydellä voimalla.
Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen myrskyn kynsistä.
Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja, eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan, sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.
Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti, huovaten ja soutaen — huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin voimin kertalaineiden välillä.
Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.
— Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.
— Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.
— Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.
— Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.