Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:
— Pohjalle istumaan — koira — tai lyön kallosi halki!
Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso nauraen:
— Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!
— No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua, joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun, hullupäisen kanssa verkoille.
Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa. Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi: "Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" — johon Juuso vastasi, joka kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!" — Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys: heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai olla käymättä kokonaan.
Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään, on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.
Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".
Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.
Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti, kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin: siihen ei saanut istua.