Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana, hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan, tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään, mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä ei istunut kukaan.
Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili.
Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.
Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan" nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".
Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.
Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan" elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen alkaisi.
No mastoista tietysti!
Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti, toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.
Kului monta vuotta.
Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen, pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.
Se oli "Vesan" loppu.