Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa, ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan työtään.
Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt, kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy, kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja sanovat:
— Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet tapaisimme.
— Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.
— Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne poikia. — Mitä sedälle kuuluu?
— Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja viipyy — on muka niin paljon työtä muualla.
— Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?
— Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?
— Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.
— Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.