Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:
— Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa! Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!
Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän liikkumattomalle rinnalle ja itki.
— Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on kuollut!
— Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä rahoilla ruumis hautaan saadaan!
Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut lampun. Tupa oli valoisa.
Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut noussut savua Juuson puolelta.
Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.
Hän saapui hengästyneenä sisään. — Hän oli vanhetessaan lihonut ja hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.
— Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala!
Isä on kuollut nälkään!