Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.
Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä jäälauttaa, jossa on pari mastoa.
Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas — vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin: läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä, puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi aina yhä paksummaksi.
Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat jäävarusteet.
Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja teestä.
Jerellä oli aamuvahti.
Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi aamiainen.
Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.
Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi heidän keskensä seuraava keskustelu:
Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.