Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.
Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti häntä vielä enemmän.
Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.
Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin rantakäräjillä.
Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää hyväkseen tämänlaista asetta.
Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.
Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.
Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:
— On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel, mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää — toisista ihmisistä — niinkuin sinustakin — sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" — Että kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!
— No — mitä nyt sitten!?